Muistan kun menetin omani. Siitä on jo viisi vuotta. Päätin huhtikuussa 2007 juosta täyden maratonin samana syksynä. Ennen tätä olin juossut silloin tällöin ilman sen suurempia haasteita tai tavoitteita. Luulin kuitenkin olevani suht hyvässä kondiksessa joten aloitin treenaamisen heti. Lisäsin liian nopeasti kilsoja ja polvi alkoi reistailla. Koko kesä meni huonon polven parissa mutta jatkoin kuitenkin sitkeästi harjoittelemista. Syyskuun loppussa vedin sitten naama täyteen pastaa ja lähdin Espoon rantamaratonille mieli ja lippu korkealla. Ajattelin että neljä ja puoli tuntia olisi sellainen realistinen tavoite. Aloitin 6min/km vauhtia ja muistan vieläkin kuinka kympin kohdalla ajattelin että tämähän on lastenleikkiä. Vielä puolimatkan jälkeen olin aika varma siitä että ainakin viisi tuntia alittuisi. Kolmenkympin kohdalla meni polvi ja samalla tuli kuuluisa seinä vastaan. Yritin vielä puolihölkällä eteenpäin mutta polvi oli niin kireä ja kipeä että käveleminenkin oli silkkaa tuskaa. Vedin rusinoita ja suolakurkkuja, join vettä ja urheilujuomaa. Kiroilin ja kävelin. Keskeytymyinen ei käynyt koskaan mielessä. Kiroilin vähän enemmän ja kävelin vähän lisää. Viimeisen kilometrin yritin jopa juosta ja maalissa kello näytti viisi ja puoli tuntia. Tunti yli tavoitteen mutta maalissa kuitenkin.
Polvi oli vielä kaksi kuukautta tämän jälkeen niin kipeä että hölkästä ei tullut mitään. Päätin että kokopitkä ei ole mun juttuni ja jätin juoksemisen pitkäksi aikaa. Vuosi tämän jälkeen aloittin harjoittelemisen taas, silloin puolikas mielessä. Täyspitkä kun ei ollut, eikä ole mun juttuni. Olihan se jo kerran koettu. Työkaverin suorituksen myötä ja Sofian ajatukset Tukholman maratonista on kuitenkin herättänyt kammottavan ajatuksen. Mitä jos kuitenkin...
-Alex
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti